Katse kuolleen perhosen
sivistymätöntä itkettää
mutta minä olen vain huvittunut
minua sen katse vain naurattaa
sillä se on täynnä kipua
täynnä rakkautta
menetettyä ja saavutettua
Ja silti lailla kyynelten
se lentää tuulessa
vielä kuolleenakin
kuihtuneena
elottomana
ja samalla minä nauran
Ei sille voi mitään
sen osa oli nyt mennä
lentää pois
ja palaa yksinäisessä liekissä
itkekööt siellä yksin
kaukana minusta
ja minun ilostani
Ei minua kiinnosta
Minulla on nyt kaikki hyvin
Minulla on se mitä äsken halusin
Minä olen saanut mitä olen halunnut
Minä Minä Minä
Ei ikinä sinä
ei ikinä kukaan muukaan
MINÄ MINÄ MINÄ
Älä luulekaan että Minua kiinnostaisi
että Minä voisin liikuttua moisesta
eihän se edes liittynyt Minuun
Se perhonen ei ollut Minun
joten ihan sama
Minä Minä Minä
ja kaiken huipulla
Minä
Keskustelimme ystävieni kanssa tänään asioista, jotka erääseen televisio-ohjelman kohtaukseen liitettynä saivat minut taas miettimään itsekkyyttä. Ne jotka tuossa keskustelussa olivat mukana, eivät välttämättä ymmärrä miten tämä "teema" minulle tuosta keskustelusta tuli mieleen, mutta pointtina on kuitenkin se, että nämä ajatukset rakentuivat jotenkin pala palalta ja hitaasti, mutta varmasti. Oma ajatuksen juoksunihan onkin välillä niin outo, että se hämmästyttää minua itseänikin. Usein kuullaan puhuttavan ns. aasinsilloista ja minun käykin melkein sääliksi omaa sisäistä aasiani... Se alkaa todennäköisesti kyllästyä noihin siltoihin, suurimman osan ajasta se todennäköisesti kahlaakin vain sen joen ylitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti