Tämä runo on osa sitä itsensä kanssa kamppailua, jota kävin lukion ensimmäisen vuoden aikana. Olen aikaisemmin julkaissut täällä vanhoja runoja, joita olen kirjoittanut vuoden 2009 syksyllä. Tässä olisikin vaihteeksi runo, jonka olen kirjoittanut vuoden 2010 keväällä, tarkemmin sanoen helmikuussa. Tuolloin koin tietynlaiset valaistumisen; aloin lopultakin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Kokonaisena. Ihmisenä.
Tämän runon taustalla onkin monen vuoden ajatukset ja uskomukset, joiden mukaan en olisi ollut riittävä vanhemmilleni vaan pelkkä pettymys muiden joukossa. Mitään varsinaista syytä en näille uskomuksilleni nykyisin näe, mutta siitä riippumatta se tunne oli raastava...
Pettymys
sitäkö ihminen on
jos ei pysty toteuttamaan muiden odotuksia
jos ihmiset ympärillä tuntuvat koko ajan vaativan jotain
jotain johon ei sitten pystykään.
Silloin miettii
että onko sitä oikeasti tehnyt mitään oikein
onko mitään mistä voi olla ylpeä
mitään mitä voi muistella...
Kaikki on lapsena niin helppoa
sitten tulee se muutosten aika
aika jolloin tajuaa
ettei voikaan olla sitä mitä pitäisi
aika
jolloin ajattelee ettei kelpaa omalle perheelleen
ei pysty olemaan sitä mitä pitäisi
miettii vain mitä teki väärin
Se vie vuosia
että tajuaa olevansa vain ihminen
ei voi aina onnistua
ei voi aina olla sitä mitä muut haluavat
ei voi aina saavuttaa kaikkea sitä mitä muut sinulta odottavat
mutta sillä ei ole paskaakaan väliä
Miksi pitäisi miettiä mitä muut ajattelevat?
Jumaliste opetellaan ajattelemaan itse
on mitä on, ja siihen ei muilla ole mitään sanomista
Kun hyväksyy itsensä
ei voi hävitä.
Ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti