Tämän olen löytänyt niin sanotusti pöytälaatikosta enkä valitettavasti ole kirjannut minnekään ylös milloin olisin sen kirjoittanut. Todennäköistä on että se sijoittuu jonnekin lukio aikoihin, sillä teemana on ylläripylläri itsetuntoon liittyvät kysymykset. Viimeisestä säkeistöstä olin sen nyt lukiessani jopa yllättynyt, siellä on nimittäin huomattavissa selvää loppusoinnutusta, vaikka yleensä runoni ovatkin hyvin vapaita eivätkä noudata niinkään "perinteistä" soinnutusta. Tässäpä olisi kuitenkin vaihteeksi arkistojen aarteita.
Miksi aina minä eikä kukaan muu?
en usko itseeni
eikä minulla ole tarkoitusta
joustavuutta ei ole
eikä äitini enää laula
sitä vanhaa kaunista kehtolaulua
Ja jos en enää itke
eikä niin tee kukaan
olenko jäänyt jälkeen
vai elänkö edes enää
olenko pelkkä haamu
vai näenkö vain unta
unta, jota ei ole
mitä jos en koskaan muutu
olen ikuisesti näin
aina ruma ankanpoikanen
muutosta ei tule
ja minua ei koskaan nähdä
joutsenena
Jos en enää kuule kehtolaulua ja itkuni itkenyt olen
niin mitä silloin teen ja minne silloin menen
ei kukaan minusta tiedä, olen kaikille tuntematon
ja en enää muista, keneltä kehtolauluni on
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti