Tähtien loisteessa kuutamon alla

Tähtien loisteessa 
kuutamon alla
istuu lintunen taivasalla

Lauloi jo laulunsa
itki jo itkunsa
kuuluu kaikille huutonsa

Jos en kaipaakaan mitään muuta
en koe ikävää en kaipuuta
kulkisitko rinnallain
kohti taivasta rauhallisna ain

Uuden vuoden myötä
saan alun uuden
kohti taivaista tietä
kutsun viimein jo kuulen

Olen jo valmis
saavutin kaiken
matkustin ja kuljin
ja paljon koinkin

Yksi on vielä jota jäämään kaipaan
paluuta vanhaan helppoon aikaan
tähtien loiste ja kasvot kuun
kohtaanko täällä vielä jonkun muun

Jos kulkisin vielä ja etsisin polun
saapuuko silloin kulkijat tarun
ne kaikki ja puolet ja silti ei kukaan
ottaisivatko he minut mukaan

Tähtien loisteessa
kuutamon alla
istui lintunen taivasalla

Ei istu enää vaan lentää tuolla
kultaisten porttien toisella puolla
ei koe kaipuuta ei ikävää lain
voi siellä hän lentää onnellisna ain

Kaikki on loppu ja siltikään ei
kuka jo kaiken aikani vei
nyt olen täällä ja tänne jään
en tarvitse kämmentä päälle pään

Tähtien loisteessa
kuutamon alla
pakenee lintunen taivasalla

Kaikki on väärin tahdo en tätä
lopu ei vielä tarinamme tämä
lentää lintunen katuu jo kaikkea
loppu on lähellä, pako on vaikea

Istu en yksin, elämäni on hyvä
on sieluni kaipuu jo liian syvä
saavutin kaiken ja silti en mitään
porteista noista en vielä mene sisään

Tähtein loisteessa
kuutamon alla
elossa on lintunen vaik' taivasalla

Sain tänä vuonna joululahjaksi J.R.R. Tolkienin kirjoittaman "Hobitti - sinne ja takaisin" kirjan ja luin sen toissailtana loppuun asti. Sen seurauksena päätinkin kokeilla tällaista "kertoma" runoutta vuoden viimeisen päivän kunniaksi... Samalla saan myös täyteen joulukuun tavoitteeni, joka siis oli kaksikymmentä blogipäivitystä. Runossa on todennäköisesti huomattavissa suuria vaikutuksia Tolkienin runoista, mutta toivottavasti en siltikään ole sortunut "plagiointiin", se ei ole missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Onnellista ja turvallista uutta vuotta kaikille.

Minä sanon pum

Kryptisiä ajatuksia maailman menosta ja täällä olemisesta. Tämä runo on tarina siitä kuinka pääni "räjähti". Asioita tapahtui liika samaan aikaan ja minulla oli juurikin sellainen olo, että pääni räjähtäisi. Tämä on nyt kaiken kaikkiaan vain pienen  pieni päivitys, pienellä kuvauksella ja pienellä runolla. Vuoden viimeinenkin se on ehkä, mutta ehkä ei.

räjähdän
sanon pum
en ilmesty enää koskaan
minnekään
sillä minä olen
ja jatkan olemistani

kukaan ei käskenyt
mutta tulin silti
matkustin aurinkoon
joka upposi
tähti 
ei edes lentänyt

olinko ensin minä
vai se kana?
minä sanon pum

Kehtolaulu

Tämän olen löytänyt niin sanotusti pöytälaatikosta enkä valitettavasti ole kirjannut minnekään ylös milloin olisin sen kirjoittanut. Todennäköistä on että se sijoittuu jonnekin lukio aikoihin, sillä teemana on ylläripylläri itsetuntoon liittyvät kysymykset. Viimeisestä säkeistöstä olin sen nyt lukiessani jopa yllättynyt, siellä on nimittäin huomattavissa selvää loppusoinnutusta, vaikka yleensä runoni ovatkin hyvin vapaita eivätkä noudata niinkään "perinteistä" soinnutusta. Tässäpä olisi kuitenkin vaihteeksi arkistojen aarteita.

Miksi aina minä eikä kukaan muu?
en usko itseeni 
eikä minulla ole tarkoitusta
joustavuutta ei ole
eikä äitini enää laula
sitä vanhaa kaunista kehtolaulua

Ja jos en enää itke
eikä niin tee kukaan
olenko jäänyt jälkeen
vai elänkö edes enää
olenko pelkkä haamu
vai näenkö vain unta
unta, jota ei ole

mitä jos en koskaan muutu
olen ikuisesti näin
aina ruma ankanpoikanen
muutosta ei tule
ja minua ei koskaan nähdä
joutsenena

Jos en enää kuule kehtolaulua ja itkuni itkenyt olen
niin mitä silloin teen ja minne silloin menen
ei kukaan minusta tiedä, olen kaikille tuntematon
ja en enää muista, keneltä kehtolauluni on

Eilisen huomen on tänään

Ympärilläin tuhat muuta

ja kaikki niin kauniita ja suuria

ja minä niin pieni ja kömpelö

En usko siihen mitä minulle kerrotaan

paitsi silloin kun se loukkaa

olen vahva ja kestän mitä vaan

Paitsi tänään

ja huomenna

vaikka tänään onkin eilisen huominen

ja huomisen eilinen onkin tänään

Siitä huolimatta minut romutettiin

suojani hakattiin palasiksi

ja sen teki joku jota olin katsonut ylöspäin

uskoin ystävälliseksi

kiltiksi

ja välittäväksi

Tänään 

eli toissapäivän ylihuomenna

minä olin heikoimmillani

ja minut olisi voinut rikkoa

En kuitenkaan ole heikko

vaan kestän mitä vaan

eilisen huomen on tänään

ja minä olen yksin

tuhansien muiden ympäröimänä

ja kaikkien kanssa

ja silti olen kuin pisara verta lumihangessa

Huomenna tämä päivä on eilinen

ja minä odotan keskellä lumihankea

että jostain ilmestyisi toinen veripisara

Luulin jo että olisin tottunut tuntemattomien ihmisten taholta tulevaan vittuiluun ja huuteluun, sillä jokainenhan sellaiseen joskus törmää. Totuus on kuitenkin se että eilen luulin olevani tuolta vittuilulta turvassa ystävieni keskellä, mutta kas kummaa en ollutkaan. Tiedän kyseisen henkilön nimeltä, mutta varsinaisesti emme ole hänen kanssaan ikinä tutustuneet, pointtina kuitenkin että olin kuvitellut hänet sellaiseksi ihmiseksi joka ei noin vain tulisi vittuilemaan tuntemattomille... Yleensä en vittuilusta juurikaan välitä, mutta nyt kun en osannut siihen varautua yhtään se osui aika pahasti, meni ns. fiilis illasta ainakin joksikin aikaa, kunnes sitten taas unohdin tapahtuneen. Ajattelin silloin kuitenkin niin, että onneksi huomenna on eilisen ylihuomen eli toisin sanoen uusi päivä.

Fysiikan lait

Mitä jos en uskoisikaan fysiikan lakeihin
lentäisin vain taivaalla ilman siipiä

uskoisitko minua jos sanoisin että kuu on sinun
vai onko se sittenkin minun?

Jos joutsenlampea ei ole 
koteloituvatko perhoset?
jos sinä ja minä emme syntyneet toisillemme

olenko minä
silloin vailla merkitystä.

jos kuitenkin matkustaisimme linnunradan halki ja poikki
voisimmeko silloin luottaa niihin lakeihin
jotka jo kumosimme
vaikka emme olleetkaan vielä edes olemassa
vai voisimmeko me vain tehdä sen

jos elämä olisi shottilasi
voisiko sen siltikin kumota kerralla
jos emme ole sitä
mikä on tarkoituksemme
vaivunko transsiin, jos sinä et
voisitko sinä olla minun
jos tietäisit minut
ja jos en voisi olla sinun 
niin voisitko silloin selittää
mitä en ole tehnyt väärin
 ja miksi siltikin näin kävi

minä olen yrittänyt, mutta en enää muista 
niin kuin en ikinä
 sillä olen kulkenut liian pitkälle

jos minusta ei tullutkaan sitä mitä sinä halusit
tai jos en koskaan ollutkaan sitä
mitäs sitten?


Niin kysyin sinulta kysymyksen, etkö huomannut
vai oletko liian kiireinen keskittymään siihen mitä ei edes ole
vai olenko minä unohtanut sen mitä joskus olin
se pieni poika joka itkiessään anoi anteeksiantoa
siitä koskaan maksamatta...

olenko siis oikeutettu sitä saamaan
vai onko se väärin
jos en olekaan aina oikeassa

voinko minäkin tehdä virheitä?

entä jos sinä oletkin minun virheeni?
minkä minä menetin, sitä ei koskaan saa takaisin
mutta mitä minusta tulee
se on vielä käsissäni

ehkä
kai?...
eikö??

miksi sinä et voi olla se vastaus
sillä minusta ei enää ole siihen

minä itkin taas viime yönä
itkin itseäni
sinun asemassasi

miksi et voi olla elämäni käsikirjoittaja
koska silloin voisin kyseenalaistaa sinut

mutta ei

olen pelännyt itseäni liian kauan
uskonut itseeni väärissä paikoissa
pelkäsin ennen

pelkään nyt paljon enemmän
jos teen väärin
kaikki on mennyttä
ja tässä tarinassa ei ole checkpointtia
ei pistettä johon voisi palata takaisin
ei tulevaisuutta eikä mennyttä 
ei edes jäsennystä

kirjoittaja unohti myös pisteet
ja pilkut

hän on huono kirjailija
koska hän vain kirjoittaa mitä mieleen tulee
koska hänen on pakko 
hän on vain pieni ihminen jonka pitää purkaa ajatuksensa joskus

sitä sinä siis todistat 
tahtomattasi ja ilman että sinulle annettiin vaihtoehtoja
ilman että sinä edes tiedät tästä
sillä kirjailija ei tunne itseään
hän on hakenut itseään liian kauan
ja tulee hakemaan jatkossakin
hän ei osaa heittäytyä
hän miettii asiat aina etukäteen
sillä hän pelkää
satuttavansa
pahasti
nyt
ja tulevaisuudessa

oletko siis valmis etenemään



hyppy tyhjyyteen


en voi luvata ottavani sinua vastaan

mutta minä yritän

Tämä ei ole millään tapaa oikein
mutta se kyllä paranee tästä
jos vain löytäisin oikeat kirjaimet
tai niiden merkityksen
vai onko sillä vittuakaan väliä?


Muistuttaisin sinua tässä välissä siitä kirjoittajasta
hän ei ole alansa huippu
hän on vasta amatööri
eikä hän tiedä mihin tämä johtaa

se minä olen
epävarma
tarkoitusta hakeva idiootti
ainakin aika-ajoin

oletko valmis siihen?

oletko miettinyt kaiken loppuun
sillä jos olet
se on vastauksesi
ja jos et ole
ei kannata
sillä minä olen mitä olen
ja vaikka olenkin osittain keskeneräinen
minua ei silti voi muokata enää kuin paikka paikoin
en voi muuttua enää loputtomiin
mutta minussa voi tehdä muutoksia
pieniä
vivahteita
jos vain jaksaa uskoa



Mutta voisitko siis tehdä sen
hypätä
ilman mitään vakuuksia siitä
että varjo toimii?



ai niin
unohdin varmaan kertoa sinulle

minä olen se kirjoittaja.


Tiedän, aika massiivinen päivitys eikö? Tämä alkaa jo muodostua aikamoiseksi kliseeksi, mutta kirjoitan siis runojani hyvin paljon niin sanottua ajatuksenvirta tekniikkaa hyödyntämällä. Tällä tarkoitan siis sitä, että kirjoitan sen mitä päähäni milloinkin tulee. Tämä runo on helposti pisin mitä olen ikinä kirjoittanut ja ehkä myös rehellisin. Tunnisteissa lukee kyllä arkistojen aarteita, mutta taustalla vaikuttaneet ajatuksia ei tarvitse hakea kovinkaan kaukaa menneisyydestä. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on aika sekava, mutta se kuvastaa silti hyvin kirjoittamisen aikaisia ajatuksiani; mielessäni oli tuhat ja yksi asiaa, eikä mikään niistä tuntunut edes johtavan mihinkään, mutta kaipa niistäkin ajatuksista on jotain hyötyä ollut. Ainakin toivon niin.

Huomenna on Joulu

Ulkona on kylmä
ja kuutamo väreilee kaipuutaan
vielä ei ole kuitenkaan sen aika
sillä se on vasta puolillaan

Lunta on satanut
ja sitä sataa vielä lisää
jokainen hiutale edellisestä eroava
ja jokainen yhtä tärkeä

Jos valtameri koostuu pisaroista
mistä lumihanget tehdään?



Huomenna on kuulemma joulu
ja silti minä jaan kuun ikävän
sillä me kaipaamme samaa asiaa

Joulun sanotaan olevan perhejuhla
mutta minun perheeni 
se on tänä vuonna jossain muualla

On kummallista miten paljon jouluna voikaan ikävöidä ihmisiä, jotka on tuntenut vasta neljän kuukauden ajan... Totuus on kuitenkin se, että noista ihmisistä on tullut minulle kuin se oma perhe ja opiston asuntolasta kuin koti. Huomasin nimittäin asuntolasta kotiin tullessani ikkunassa olevan lumihiutaleita ja ajattelin: "Ihan kuin kotona". Ihmettelin itsekin tuota ajatusta, mutta päätin sitten, että en tunne siitä syyllisyyttä. Huomenna on kuulemma jouluaatto, eli siis hyvää joulua kaikille!

edit: Näköjään jouluaatto onkin jo tänään, joskus on vain niin vaikeaa katsoa kelloa oikein ;)

Se pelaa joka pelkää

Oletko jo sanonut kaiken?
vai pelkäätkö tulevaa liian paljon?

Maailma loppuu huomenna
ja jos sinulla on vielä jotain sanottavaa
sano se nyt
heti
tai viimeistään silloin kun olet lukenut tämän

Jos ei koskaan uskalla aukaista suutaan
eikä sanoa asioita ääneen
ei voi saavuttaa kaikkea mitä haluaisi
on otettava riski
ja pelattava ymmärrettävillä panoksilla

Ei mitään
tai kaikki
ja jos voitat
häviät kaiken

Joskus olisi hyvä vain heittäytyä liiallisen miettimisen sijaan. Ja jos osaa perustella itselleen asiat molemmista näkökulmista tajuaa itsekin lopulta sen, ettei edes tiedä mitä mieltä asiasta on. Silloin täytyy varmaankin vain kokeilla ja katua sitä sitten myöhemmin...

Lapsuuden loppu

Todennäköisesti jokainen meistä muistaa sen tunteen kun tajuaa, ettei enää ole lapsi. Kyseessä on tietynlainen käännekohta; lapsuuden päätyttyä joutuu itse kantamaan vastuun teoistaan. Kaiken kaikkiaan se hetki kun tajusin, etten enää ole lapsi, oli suhteellisen haikea, mutta onneksi siitäkin on jo selvitty.


Kukaan ei kertonut miksi.
Ei kertonut syytä.

Tuli vain se päivä.
Päivä jolloin maailmasi hajosi.

Luulee olevansa suojassa,
ei voisi tapahtua mitään.
ei tarvitsisi huolehtia,
joku muu tekisi sen puolestasi.

Tekisi mitä tekisi,
eläisi vain elämää.
Vailla huolta,
ja murheita.

Ei varoituksen sanaa,
ei yhtä ainuttakaan.
Onko se reilua?
Onko se oikein?

Kaikki vain odottavat enemmän,
sen jälkeen kaikki mitä teet on väärin.
Puhuvat selkäsi takana,
kuulet asioista muilta.

Kaikki mikä onkin ollut ennen suojassa
on nyt revitty
raadeltu.
Mitään ei jätetty rauhaan.

Se päivä vaan tuli
päivä
jolloin lapsuus hylkäsi sinut.

Mykkäkoulua

Kun ei tiedä mitä kirjoittaa
olisi kai parempi olla vain hiljaa
vaieta maailmalle ja leikkiä mykkäkoulua

Uskotella elämälle
että ei olisi enää mitään sanottavaa kenellekään
että olisi muka jo sanonut kaiken
kaiken sen minkä sanotuksi olisi halunnut saattaa

Mutta silloin ei valehtele vain maailmalle
silllä sen lisäksi tulee syöttäneeksi palturia myös itselleen
sillä kaikki se minkä kieltää
tulee todennäköisesti myöhemmin toteamaan todeksi

Ja kun sen huomaa olevan totta
ei voi muuta kuin kysyä itseltään
kuinka minä olen ollut niin sokea
kuinka en ole nähnyt?

Luulin olevani henkilö joka näkisi kaiken
joka tietäisi kaikesta kaiken
ja ei kumartaisi kenenkään edessä
sillä se henkilö olisi kaikkien meidän yläpuolellamme

kaiken hallitsija
ja kaiken omistaja
mutta toisaalta taas
hänellä ei ole ikinä ollut osaa tai arpaa mihinkään
tai kenenkään tekoihin

onko minulla vielä mahdollisuus?
jos ei
niin todistan sinulle maailman olevan väärässä
se oli väärässä huomenna
ja se erehtyy myös eilen
ja kaiken sen epätoivon keskellä
minä hymyilen
eikä maailma kestä katsoa minua

On hyvin hämmentävää lukea aamulla jotain itse kirjoitettua, jos ei muista yhtään sitä kirjoittaneensa. Meillä oli lauantaina pikkujoulut ja sitten yön pikkutunneilla ennen nukkumaan menemistä päätin nähtävästi kirjoittaa runon. Aamullahan muistin heti kirjoittaneeni tämän, mutta teksti oli silti lähes vieraanoloista. Kaiken kaikkiaan olen siihen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen saa nähdä minkälaisia kirjoitustapoja sitä tulee vielä kokeiltua.

...Naiset...

Rakastin sitä hetkeä

sitä hetkeä jossa en tuntenut sinua

sinä muutit kaiken vaikeaksi

kaiken joka ennen oli niin ihanan yksinkertaista 

kaiken johon olin tottunut

kaikki joka oli minusta turvallista

en usko että se olisi ollut mahdollista

minä olen aikasemmin luullut olevani elossa

mutta tänään kyseenalaistin kaiken

kaiken tutun

kaiken josta ennen välitin

kaikki millä on ennen ollut väliä

tänään tajusin sen

tajusin sen kaiken

tajusin mitä elämässäni arvostan

kaikki se oli nyt selvää

mutta silti niin sekavaa

Kaikki oli muuttunut vaikeaksi

monimutkaiseksi

...naiset...

teette kaikesta niin vaikeaa

me miehet olemme yksinkertaisia

emme me käsitä teidän pointtejanne

teidän ajatuksenjuoksuanne

vaaditte meiltä liikoja

emme me ajattele kuin te

antakaa se meille anteeksi

niinkuin mekin anteeksi annamme teille

silloin kun koemme teidän tehneen väärin

väärin meitä kohtaan

vaikkei sitä oikeasti ikinä tapahdukaan

Vaikka me miehet välillä kiellämmekin olevamme "yksinkertaisia", totuus on, että miesten ja naisten ajatusmaailma on useimmiten hirvittävän erilainen, jonka seurauksena me emme ymmärrä teitä, ettekä te ymmärrä meitä. On totta että eläminen olisi ehkäpä helpompaa jos ymmärtäisimme toisiamme paremmin, mutta samalla se olisi pirun paljon tylsempää. Yritetään siis jatkossakin pärjätä täällä erilaisten ajatustemme kanssa, eikä revitä toistemme päitä irti, vaikka välillä se tuntuisikin parhaalta ratkaisulta.

Minä olin elossa

Olen elossa
joka solullani
sillä joka ainoalla hengenvedollani
minä hehkun elinvoimaa

ja jokainen joka minut näkee
huomaisi sen
näkisi elinvoimani
ja ajattelisi minua
ja sitä kuihtuvaa ruusua
joka kasvoi takapihallamme

Revin sen eilen irti
sen ruusun jota sinä rakastit
sillä en enää jaksanut sitä tuskaa
tuskaa jota pieni kukka minussa aiheutti

keskellä lumihankea
ja sen suloista suudelmaa
suudelmaa
joka oli tappaa

Itkin itseni uneen
itkin kuin kynttilä steariiniaan
ja herättyäni
lauloin itselleni kuolemasta
ja siihen liittyvästä kauneudesta

Kuolema on kaikessa hiljaisuudessaan kaunis
kauniimpi kuin se ruusu aikana jolloin se eli
mutta kaunein kaikista
on minun elämäni
keskellä lumihankea
tuhansien lumihiutaleiden joukossa
kauniimpana kuin kukaan muu
ja silloin
yksin siinä hetkessä
minä olin elossa

Tätäkään runoa en osaa sen kummemmin kommentoida tai avata, yritin vain välillä kirjoittaa jotain kaunista omien tunteiden purkamisen sijaan... Saa nähdä kuinka olen onnistunut, mutta toivottavasti pidätte siitä.

Itsetuntoa etsimässä

Tämä runo on osa sitä itsensä kanssa kamppailua, jota kävin lukion ensimmäisen vuoden aikana. Olen aikaisemmin julkaissut täällä vanhoja runoja, joita olen kirjoittanut vuoden 2009 syksyllä. Tässä olisikin vaihteeksi runo, jonka olen kirjoittanut vuoden 2010 keväällä, tarkemmin sanoen helmikuussa. Tuolloin koin tietynlaiset valaistumisen; aloin lopultakin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Kokonaisena. Ihmisenä.

Tämän runon taustalla onkin monen vuoden ajatukset ja uskomukset, joiden mukaan en olisi ollut riittävä vanhemmilleni vaan pelkkä pettymys muiden joukossa. Mitään varsinaista syytä en näille uskomuksilleni nykyisin näe, mutta siitä riippumatta se tunne oli raastava...

Pettymys
sitäkö ihminen on
jos ei pysty toteuttamaan muiden odotuksia
jos ihmiset ympärillä tuntuvat koko ajan vaativan jotain
jotain johon ei sitten pystykään.
Silloin miettii
että onko sitä oikeasti tehnyt mitään oikein
onko mitään mistä voi olla ylpeä
mitään mitä voi muistella...

Kaikki on lapsena niin helppoa
sitten tulee se muutosten aika
aika jolloin tajuaa
ettei voikaan olla sitä mitä pitäisi
aika
jolloin ajattelee ettei kelpaa omalle perheelleen
ei pysty olemaan sitä mitä pitäisi
miettii vain mitä teki väärin


Se vie vuosia
että tajuaa olevansa vain ihminen
ei voi aina onnistua
ei voi aina olla sitä mitä muut haluavat
ei voi aina saavuttaa kaikkea sitä mitä muut sinulta odottavat
mutta sillä ei ole paskaakaan väliä

Miksi pitäisi miettiä mitä muut ajattelevat?
Jumaliste opetellaan ajattelemaan itse
on mitä on, ja siihen ei muilla ole mitään sanomista

Kun hyväksyy itsensä
ei voi hävitä.
Ikinä.

Ulkona on lunta

Kuka tahansa meistä
joka ainoa
olisi voinut kuolla jo eilen
miksi tämä päivä olisi erilainen?

Ulkona on lunta
ja taivaalla pilvet
ja minä mietin jatkuvasti
olisiko minusta ollut siihen
entä jos olisin heittäytynyt?

Nyt uskottelen itselleni että se on myöhäistä
etten enää voisi tehdä sitä

Voin vain heittäytyä hankeen
ja toivoa sen puhdistavan
poistavan minusta kaiken sen
minkä rinnalla lumikin näyttää valkealta
ja viattomalta

Itse en ole sitä koskaan saavuttanut
sitä tuntematonta olotilaa
silti niin tavoiteltavaa
en vain tiedä miksi tavoittelen sitä.

ulkona on lunta
ja sitä sataa jatkuvasti lisää
ja minä luovun tavoitteistani
sillä ne ovat hukkuneet hankeen

Yläasteella ollessani en oikein tiennyt kuinka suhtautua runojen analysointiin, toisaalta pidin siitä, että käsittelimme runoja, toisaalta taas vihasin niiden auki repimistä. Nykyisin kuitenkin uskon tietäväni miksi runojen analysointia käytiin läpi; runoissa voidaan sanoa niin monia eri asioita niin monella eri tavalla. Jokaisella runolla voi olla oma tarinansa jokaiselle lukijalleen, joskus tarina ei välttämättä vain lukijalleen aukea, vaikka kirjoittajan mielestä se olisikin erittäin selkeä. Joskus taas voi käydä niin, että kirjoittaja itse ei tiedä, mistä runo on tullut ja mikä sen viesti on. Ehkäpä te tiedättekin minua paremmin, mitä esimerkiksi tämä runo haluaa kertoa...

Kipuako?

Epäonnistumisen maku
niin makea
ja silti niin karvas
kestänkö minä sen?

Olen uskonut olevani vahva
mutta sitä ei ole todistettu
sitä ei ole kyseenalaistettu
paitsi nyt

ja se sattuu...

tai ainakin luulen niin.

en ole varma mitä kipu on
sillä siitä on jo liian pitkä aika
kun sen viimeksi koin

olen tottunut tähän elämään
ja sen suloiseen henkäisyyn
henkäisyyn joka vietteli minut
valehteli minulle päin naamaa
uskotteli minulle toista
ja nauroi päin kasvojani

mutta se ei tunne minua
ei tiedä kuka minä olen
ei tiedä mihin minä pystyn
ainakaan vielä

se parhaiten nauraa...



Välillä oma jaksaminen on koetuksella ja sitä huomaa miettivänsä; selviänkö minä? Joutuu punnitsemaan ja arvioimaan omaa jaksamistaan ja kykyä selviytyä tilanteista. Täytyy miettiä onko tarpeeksi vahva läpikäydäkseen asian läpi yksin, vai tarvitseeko sen läpikäymiseen tukea.. Tänään luotin siihen, että selviän ilman muiden tukea. Saa nähdä kuinka kauas jalkani kantavat.

Valheita ja viivoille astumisia

Rehellisyys maan perii sanotaan,
silti kukaan ei kiellä
etteikö valkoinen valhe voisi tehdä ihmeitä

totuus on tavoiteltava arvo,
jota kaikki peräänkuuluttavat
on kummallista miten helposti siitä poiketaan

Ei tarvitse suostutella
jokainen tietää sen
sillä niinhän se on

Valhe on vettä sakeampaa

Ja sillä on lyhyet jäljet
tai niin minulle on ainakin kerrottu

itsehän otan pitkiä askeleita

enkä ikinä astu viivoille...



Joskus tulee mietittyä hyvinkin paljon sitä, että kumpi on suurempi rikos? Totuuden kertominen, vai sen salaaminen? Joskus totuus voi satuttaa, mutta entä jos itse kuitenkin uskon totuuden olevan parempi vaihtoehto? Toki asiat ovat useimmiten niin, että vaikka luulekin tietävänsä mitä toinen ajattelee, tajuaa myöhemmin olleensa täysin metsässä asian suhteen. Olisi hyvä jos ihmiset oppisivat päästämään irti tietyistä asioista. Asioista, joita he tavoittelevat, vaikka tietävät jo ettei se ole mahdollista. Moni ei hahmota itse tätä tietämystä, vaan he haluavat pitää yllä pientä kuplaansa... Lopulta kupla kuitenkin puhkeaa, sillä sisimmissään kaikki ovat aina tienneet jos jokin unelma tai haave tai tavoiteltu päämäärä on toteutumisen kannalta mahdoton.

Valheita elämästä

Vuosien aikana arkistoihin on kertynyt kaikenlaisia tuotoksia, valitettavasti kaikki ne arkistot eivät ole kestäneet aikaa, mutta tässä on pala menneisyyttä, johon olen tyytyväinen vielä tänä päivänäkin. Tämäkin arkistoista poimittu otos on kirjoitettu elokuussa 2009, se oli elämässäni suurten kysymysten aikaa ja tietyllä tavalla koin silloin myös valaistumista ainakin joissain asioissa. Tässä onkin sellainen pieni valaistumisen seurauksena ulos tullut runoelma.

Pelko,

se menee
se tulee.
Sitä ei osaa odottaa
se vain on.

Kuolema,
sitä pelkää
tai ei.
Sitä ei voi estää,
niin vain käy.

Toivo
se kuolee
joskus.
Silti se on olemassa
aina.

Terveys,
sitä toivoo,
kaikille.
Aina ei voi voittaa,
arpapeliä.

Mihin niitä tarvitsee?
Sillä ei ole väliä
ne vain ovat.

Ne tulevat
ja menevät.

Pienen linnun hylkäämä

"Elämme hämmentäviä aikoja". Tuo sanonta olisi hyvinkin voinut olla mottoni tämän runon kirjoittamisen aikaan. Tämäkin ajoittuu vuodelle 2009 ja kuvastaa osaltaan sitä ajatusten epäjohdonmukaisuutta, jota silloin koin. Tämä on tavallaan ehkä kaikista abstraktein runo jonka olen kirjoittanut, siinä esitetään lähinnä keskenään irrallisia ajatuksia, jotka kuitenkin olen parhaani mukaan yrittänyt kietoa yhteen. Toivottavasti tämä herättää lukijassaan tietynlaista ihmetystä ja saa hänet ajattelemaan.


Lintu joka koteloituu
ei tiedä paremmasta
eksyttää minut
matkalla kohti Helsinkiä

se luulee löytävänsä jotain
mitä tietää ettei ole
mutta se ei välitä
sillä sen siivet ovat harmaat
ja sen silmissä näkyy sulka

sen vihreät jalat ovat saaneet sen sekaisin
ja se ei enää muista kuinka sukeltaa
se ei muista kuinka muuttua toukaksi
sillä eihän se koskaan sitä osannutkaan

mutta pieni lintu ei tiedä sitä
se ei välitä muusta
se eksytti minut
ja sen hän tulee aina muistamaan
jätti minut sinne
keskelle

Neuloja ja mahdollisuuksia

Kauniimpi kuin puron solina
joka vangitsi tuulen tuoksun
jäätyessään keskellä kesää
tuoksun joka muistuttaa minua
se on kuin minä

mutta se valehtelee sinulle
se olen minä

Olen kuitenkin jo polttanut omat siltani
enää minulla ei ole paluuta siihen tulevaan
jota ei koskaan ollut edes olemassa
minulla ei ole takuita menneestä
eikä kaikki tuleva kohdallani toteudu

mennyttä ei enää ole

Asiat voi kuitenkin korjata
tarvitaan vain neula
ja toinen mahdollisuus
elämämme on täynnä mahdollisuuksia
mutta valitettavasti neulat

no...

ne jaettiin vain muutamalle
ja minä en ollut siinä joukossa
minä en ole sinun mahdollisuutesi

Jossakin tuolla pimeässä
kevyenä kuin särkynyt ajatus,
uhraus,
kuvitelma.
Siellä se on
kuusen punaisten latvojen alapuolella
siellä on sinun neulasi

Ja joku
jolle se on annettu

Tämä runo on tarina siitä, kuinka maailma on täynnä suhteita, joiden jälkeen ainakin toinen osapuoli jää repaleiseksi. Kaikki meistä haluaisivat olla ihmisinä kokonaisia, mutta useimmiten me jäämme repaleisiksi. Repaleisuus ei kuitenkaan ole välttämättä ikuista, sillä joillekin meistä on jaettu neulat ja taito niitten käyttämiseen. Jotkut meistä siis osaavat kursia ihmisiä taas kasaan, haasteena on vain näiden ihmisten löytäminen. Tässä olevat asiat ovat ikivanhoja, mutta kuitenkin omalla tavallaan ikivihreitä ja aina ajankohtaisia. Toivottavasti jokainen meistä löytää joskus oman neulansa ja ennen kaikkea, sen kantajan.

Suolaiset nonparellit

On totta että en osaa lentää
mutta toisaalta
en ole sitä vielä kokeillutkaan
olen vain kurkottanut kuuhun
ja maistanut sen karvasta pintaa

Olen sukeltanut pakkasessa
maistanut jääkylmää turkinpippuria

Mietinkö silti mitään?
Toisaalta kyllä
mutta toisaalta en
toimin vaistojeni varassa
vaikka välillä
niillä on erittäin kieroutunut huumorintaju

Suolaisia kuin nonparellit kirpeässä pakkasessa
ja polttavaa kuin jäätelö kesän kuumimpana päivänä

Innoittajana tänään toimivat ystäväni eilen tekemät muffinssit, jotka kuorrutteen saatuaan saivat päälleen vielä nonparelleja. Olen kyllä aina tiennyt sanan nonparelli, mutta vasta eilen huomasin kaikki ne maut, jota sana tuo suuhuni. Tällä kertaa runo onkin siis tällainen "hömpöti pömpöti" -runo ;)

Tetris

Elämä on kuin tetris
kukaan ei ole kokonainen
jokainen rakentuu pala palalta
ja välillä
välillä jokainen kerros tuhoutuu
tuhoutuu ajallaan
sillä jos vanhaa ei koskaan tuhota
ei voida myöskään tehdä uutta

Ota tämä huomioon seuraavan kerran kun tuhoudut
sillä jos et olisi tuhoutunut
ei sinuun voitaisi rakentaa lisää kerroksia
ominaisuuksia
piirteitä
piirteitä jotka tekevät sinusta sen mitä olet
sen mitä sinussa ihannoidaan
sen mitä sinussa rakastan

Älä itke
sillä minulla on nyt kaikki hyvin
kaikki mitä elämässäni tapahtuu on hallinnassani
olen vihdoinkin vaaka
vaaka
joka on tasapainossa

Vaikka elämäni päättyisikin nyt
olisin onnellinen
onnellinen kaikesta siitä mitä olen saavuttanut
onnellinen koska minulla on elämässäni teidät
teidät kaikki
jokainen
yhdessä
ja erikseen

Halusin välillä kirjoittaa tänne jotain positiivista, sillä vaikka viimeiset aiheeni ovatkin olleet hyvin negatiivissävytteisiä, koen silti eläväni kaikin puolin hyvää elämää. On totta, että toivon elämältä vieläkin monia asioita, mutta silti olen hyvin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Ihmisenä minä voin hyvin, sillä olen viimeisimmät kuukaudet ollut onnellinen lähes täysipäiväisesti.

p.s. nyt on joulukuu!!

Ruusuissa on vain piikit

Yksi kivi riittää

vain yksi

romantiikka on tästä pelistä kaukana

ei haittaa vaikka uskot jumalaan

se ei pelasta sinua nyt

elämä on loppujen lopuksi vain kasa,

kasa pilaantunutta

haisevaa

romantiikkaa

Ruusuissa ei ole kuin piikit

katseissa vain halveksuntaa

suhteet vain hyväksikäyttöä

sillä sinä olet heille esine

jonka voi kierrättää

ja kierrättää

käyttäjältä toiselle

ja yhä edelleen

he vain käyttävät sinua

ja kun luulet sen olevan viimeinen kerta

he tekevät sen taas

ja taas

vielä kerran

siksihän sinut on luotu

kiertopalkinnoksi

tai no

sinuun tyydytään ehkä paremman puutteessa

jos silloinkaan.

Ruusuissa on vain piikit

ja katseissa vain halveksuntaa

Voisi luulla että olisit turta

turta tunteille

kylmä ihminen

ylpistynyt

ylpistynyt?

mistä sinä voisit olla ylpeä?

et ole mitään

et ollut koskaan mitään

et saavuta mitään

maailma on kylmä

on parempi ettet tunne
mitään

Ruusuissa on vain piikit.

Välillä asioita pitää käsitellä synkemmän kautta. Kerrankin kirjoittamani runo ei koske omaa elämääni, vaan jotain aivan muuta. Tämä tuotos syntyi jotenkin ja jostakin, en osaa sanoa mistä. Kesken opiskelutehtävien teon mieleeni vain tuli, että voisin kirjoittaa. Mielessä pyöri samaan aikaan ihmiskaupan uhrit, sitä en osaa sanoa mistä se mieleen tuli, mutta tulipahan kuitenkin. Tämä on siis tavallaan tarina siitä, kuinka kiero maailma voi olla ja miten vääristyneeksi se mielemme voikaan vääntää. Runon henkilö kokee siis runossa epätoivoa, ja yksi kerrallaan hänen ajatuksensa murenevat ja yksinkertaistuvat. Yleensä en halua avata runojani lukijalle, vaan annan lukijan vetää omat johtopäätöksensä. Tässä tapauksessa "avaaminen" ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä koska se ei kosketa minua itseäni, minulla ei ollut mitään menetettävää.

Kasvukipuja

Aluksi uskoin julkaisevani täällä vain uusia ja tuoreita tuotoksia, mutta päätin nyt sitten kuitenkin julkaista välillä tänne myös vanhoja arkistojen aarteita. Tämä on yksi niistä runoista, jotka ovat niitä "ikivanhoja" ja jo kerran muualla julki tuotuja. Tämä on kirjoitettu jo elokuussa 2009, eli silloin olen elänyt vielä murrosiän viimeisiä vaiheita. Olen siis ollut aikuistumisen kynnyksellä, tuolloin noin 17-vuotias lukiolainen, ja pohtinut syntyjä syviä. Tässäpä siis arkistojen aarteita:

On vaikeaa.
Sanoa.
kertoa.

Jos kaikki kävisi vain hetkessä
ei miettisi
Jos ei tarvitsisikaan onnistua
vaan voisikin palata takaisin

Mutta jos sitten kuitenkin,
Onnistuu...
Mitä tapahtuu seuraavaksi
Entä jos hän ei olekaan se.

Ja mistä sen tietää
ei mistään
Sitä pitää vaan kokeilla
ja toivoa parasta

Entä jos se ei olekaan okei
jos se on väärin
Kysyvät vain miksi sinä
miksi juuri nyt?

Häpeävätkö he?
Katsovat.
Paheksuvat.

Jos ei olisikaan ketään
missään
Tekisikö sitä vain kaikkea
kun ei häpeäisi

Kokisiko silloin mahdottoman,
vapauden
Saisi tehdä mitä tahtoo
Se ei haittaisi

Ketään ei enää kiinostaisi,
miksi
Niin vaan sattui käymään
entä sitten?

Vai jättäisikö sen silti
tekemättä
Jokin vain sisällä estäisi
Ei pystyisikään

On vaikeaa.
Kasvaa.
horjua.

Kahdella koputuksella

Kuinka kauniisti sen voikin tehdä
murskata pienen ihmisen 
kahdella pienellä sanalla

Olkoon
siihen tarvittiin kolme
mutta se oli vahinko
ei sillä että katuisin

Harmittaa vain vähän
pikkuisen kaduttaa
voi vittu miksi...

Yksi pieni lause saa hänet liikkeelle
polulla joka voi viedä kohti masennusta
jos ei käänny ajoissa
viimeistään toisesta risteyksestä
ja vasemmalle
aina vasemmalle

Eikä tämä ole ainut tapaus
ei ensimmäinen joka meni rikki
samana päivänä
samana iltana
rikoin toisenkin
kahdella koputuksella

Näin minä siis eilen onnistuin taas sitä tarkoittamatta tuottamaan pahaa oloa ja hätääntymistä kahdelle ystävälleni. Toki tarinaan liittyy heidän osaltaan traumatisoivia tapahtumia, jotka saivat tekoni vaikuttamaan vahvemmin kuin mitä tarkoitin. Välillä pitää vaan miettiä, että mikä ihme siinä on kun ei itse tunne kykenevänsä muuhun kuin tahattomaan loukkaamiseen?