Ruusuissa on vain piikit

Yksi kivi riittää

vain yksi

romantiikka on tästä pelistä kaukana

ei haittaa vaikka uskot jumalaan

se ei pelasta sinua nyt

elämä on loppujen lopuksi vain kasa,

kasa pilaantunutta

haisevaa

romantiikkaa

Ruusuissa ei ole kuin piikit

katseissa vain halveksuntaa

suhteet vain hyväksikäyttöä

sillä sinä olet heille esine

jonka voi kierrättää

ja kierrättää

käyttäjältä toiselle

ja yhä edelleen

he vain käyttävät sinua

ja kun luulet sen olevan viimeinen kerta

he tekevät sen taas

ja taas

vielä kerran

siksihän sinut on luotu

kiertopalkinnoksi

tai no

sinuun tyydytään ehkä paremman puutteessa

jos silloinkaan.

Ruusuissa on vain piikit

ja katseissa vain halveksuntaa

Voisi luulla että olisit turta

turta tunteille

kylmä ihminen

ylpistynyt

ylpistynyt?

mistä sinä voisit olla ylpeä?

et ole mitään

et ollut koskaan mitään

et saavuta mitään

maailma on kylmä

on parempi ettet tunne
mitään

Ruusuissa on vain piikit.

Välillä asioita pitää käsitellä synkemmän kautta. Kerrankin kirjoittamani runo ei koske omaa elämääni, vaan jotain aivan muuta. Tämä tuotos syntyi jotenkin ja jostakin, en osaa sanoa mistä. Kesken opiskelutehtävien teon mieleeni vain tuli, että voisin kirjoittaa. Mielessä pyöri samaan aikaan ihmiskaupan uhrit, sitä en osaa sanoa mistä se mieleen tuli, mutta tulipahan kuitenkin. Tämä on siis tavallaan tarina siitä, kuinka kiero maailma voi olla ja miten vääristyneeksi se mielemme voikaan vääntää. Runon henkilö kokee siis runossa epätoivoa, ja yksi kerrallaan hänen ajatuksensa murenevat ja yksinkertaistuvat. Yleensä en halua avata runojani lukijalle, vaan annan lukijan vetää omat johtopäätöksensä. Tässä tapauksessa "avaaminen" ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä koska se ei kosketa minua itseäni, minulla ei ollut mitään menetettävää.

Kasvukipuja

Aluksi uskoin julkaisevani täällä vain uusia ja tuoreita tuotoksia, mutta päätin nyt sitten kuitenkin julkaista välillä tänne myös vanhoja arkistojen aarteita. Tämä on yksi niistä runoista, jotka ovat niitä "ikivanhoja" ja jo kerran muualla julki tuotuja. Tämä on kirjoitettu jo elokuussa 2009, eli silloin olen elänyt vielä murrosiän viimeisiä vaiheita. Olen siis ollut aikuistumisen kynnyksellä, tuolloin noin 17-vuotias lukiolainen, ja pohtinut syntyjä syviä. Tässäpä siis arkistojen aarteita:

On vaikeaa.
Sanoa.
kertoa.

Jos kaikki kävisi vain hetkessä
ei miettisi
Jos ei tarvitsisikaan onnistua
vaan voisikin palata takaisin

Mutta jos sitten kuitenkin,
Onnistuu...
Mitä tapahtuu seuraavaksi
Entä jos hän ei olekaan se.

Ja mistä sen tietää
ei mistään
Sitä pitää vaan kokeilla
ja toivoa parasta

Entä jos se ei olekaan okei
jos se on väärin
Kysyvät vain miksi sinä
miksi juuri nyt?

Häpeävätkö he?
Katsovat.
Paheksuvat.

Jos ei olisikaan ketään
missään
Tekisikö sitä vain kaikkea
kun ei häpeäisi

Kokisiko silloin mahdottoman,
vapauden
Saisi tehdä mitä tahtoo
Se ei haittaisi

Ketään ei enää kiinostaisi,
miksi
Niin vaan sattui käymään
entä sitten?

Vai jättäisikö sen silti
tekemättä
Jokin vain sisällä estäisi
Ei pystyisikään

On vaikeaa.
Kasvaa.
horjua.

Kahdella koputuksella

Kuinka kauniisti sen voikin tehdä
murskata pienen ihmisen 
kahdella pienellä sanalla

Olkoon
siihen tarvittiin kolme
mutta se oli vahinko
ei sillä että katuisin

Harmittaa vain vähän
pikkuisen kaduttaa
voi vittu miksi...

Yksi pieni lause saa hänet liikkeelle
polulla joka voi viedä kohti masennusta
jos ei käänny ajoissa
viimeistään toisesta risteyksestä
ja vasemmalle
aina vasemmalle

Eikä tämä ole ainut tapaus
ei ensimmäinen joka meni rikki
samana päivänä
samana iltana
rikoin toisenkin
kahdella koputuksella

Näin minä siis eilen onnistuin taas sitä tarkoittamatta tuottamaan pahaa oloa ja hätääntymistä kahdelle ystävälleni. Toki tarinaan liittyy heidän osaltaan traumatisoivia tapahtumia, jotka saivat tekoni vaikuttamaan vahvemmin kuin mitä tarkoitin. Välillä pitää vaan miettiä, että mikä ihme siinä on kun ei itse tunne kykenevänsä muuhun kuin tahattomaan loukkaamiseen?