Olemattomat nuotit

Vieläkö voi keksiä jotain uutta

vai onko kaikki sanaparit jo käytetty

pitäisi mennä nukkumaan

mutta kun ulkona ei satele

Jos siellä sitten sataisi

niin sitten olen valmis

mutta kuka pitää minut omanaan?

Välillä on vaikea

kirjoittaa

mistään

uudesta

Haluaisin kirjoittaa lauluja

ja säveltää niille nuotit

mutta kaikki mitä mieleeni tulee

on jo käytetty

ja pitäisikö ensin kuitenkin olla ne nuotit?

mutta sekin on niin vaikea aloittaa

jos vaikka otan Ceen

niin onkos se nyt ylä- vai alapäästä?

Taidankin siis tyytyä siihen

tai siis tähän

ymmärräthän...

koska minulla taisi mennä ohi.

Olen monesti miettinyt kuinka hienoa olisi, jos joskus voisi kuulla omia tekstejään vaikkapa radiosta. Tai sitten vaan kuulisi jonkun satunnaisen ohikulkijan lauleskelevan niitä.. Ensin pitäisi kuitenkin olla olemassa se teksti, joka joskus päätyisi laulunaiheeksi. Tyylini ei kuitenkaan omasta mielestäni taivu helposti laulunsanoiksi, tai sitten en vain osaa päässäni rytmittää niitä kuin yhdellä tavalla. Toisaalta taas aina kun olen yrittänyt kirjoittaa laulettavampaa muotoa, niin olen huomannut harrastaneeni tuttuihin teksteihin viittaamisen sijaan lähes suoraa plagiointia... Great success siis :DD Ehkä onkin siis parempi kirjoittaa sitä, mitä milllooinkin on tulossa ilman sen kummempaa pohtimista ;)

Ja niin oli keitto valmis

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa
ja sitten tuli se
ja sit toi niinku sano sitä
ja sit mä olin niinku wot
ja niin oli keitto valmis

Jos kaikki sanomisemme tulkittaisiin heti
niin voi voi...

Pysähdy
ajattele
mieti omalle kohallesi
äläkä tuomitse
sillä valtakunta ei ole sinun
eikä voima
eikä kunnia
ellet opi kumartumaan

Nyt on kyllä rehellisesti sanottava, että luonnoksista löytyi jotain sellaista jonka olemassaoloa en ole muistanut pitkään aikaan :DD En siis myöskään voi hirveämmin enää kertoa mitä olen miettinyt tätä kirjoittaessani, mutta yhtenä ideana voisikin ehkä olla nimenomaan se, että mitä jos ei aina juostaisi niihin johtopäätöksiin ;)

Selityksen makua

Unohdin
minulla oli kiire
ja tylsistyin

ei ole mistä kirjoittaa
tarinat
eivät ole tarpeeksi kiinnostavia kerrottaviksi
eikä niitä oikeastaan edes ole

Minulta puuttuu tavoite
mikään ei ohjaa toimintaani
joten se on sekavaa
ja välillä mietin
miksi minä olen enää olemassa?

Ennen kaikki oli paremmin
tiesin auttavani muita
nautin siitä
nyt taas minusta tuntuu
etten ole auttanut ketään
pitkään
pitkään
aikaan.

Miksi siis vieläkin olen...

Minulla on jo jonkin aikaa ollut tavallaan tyhjä olo, en ole mielestäni auttanut ketään pitkään aikaan eikä minulla ole mitään tavoitetta elämässäni. Okei, tuo kuulosti aika rajulta, en tarkoita olevani päämäärätön haahuilija ihmismassassa... Minulla on tarkoitus valmistua joskus luokanopettajaksi, ehkä viiden vuoden päästä, mutta sen lisäksi minulla ei ole oikein mitään. Haluaisin, että elämääni tupsahtaisi jostakin se oikea ihminen tai edes joku, joka voisi olla se oikea. Koska nyt minulla on aivan liian paljon vapaa-aikaa, jota viettää yksin. Ja pohdinta siitä miksi olen olemassa ei ole itsetuhoista pohdintaa, vaan pikemminkin filosofista sellaista, jonka tarkoituksena on se, että tuntisin elämäni mielekkääksi ja itseni tärkeäksi.

Huomaan nyt myös sen, että minulla on näköjään paljon sanottavaa tähän päivitykseen runon lisäksi, runolla yritän siis lisäksi selittää päivitysten puutetta viimeaikoina, en kuitenkaan lupaa, että tahti tulisi muuttumaan.

Jälki

Joka päivä puen sen päälleni
ja joka ikinen ilta kuorin sen pois
en enää edes tiedä miksi vain teen sitä
miksi katson itseäni peilistä


Peilistä minua katsoo tuntematon
päivisin ihailen sitä
ja iltaisin minun käy sitä sääliksi
miksi

koska se ei ole oma itsensä
se on kameleontti
se mukautuu palvelemaan kaikkien tarpeita
yrittäen palvella muita
unohtaen samalla itsensä


Sitten se tulee ja vuodattaa itsensä tänne
ilman rytmiä
ei niistä ole laulunsanoiksi
ei vaikka hän kuinka yrittää
ja häntä harmittaa
koska hän vain haluaa jättää jäljen tähän maailmaan

jäljen, jonka joku muistaisi.

Minulla on ollut suuret odotukset opiskelujen alun suhteen. Nyt takana on kuitenkin jo ensimmäinen lukukausi ja osa noista odotuksista ei ole täyttynyt. Minusta tuntuu, että olen mukana monessa, mutta en kuitenkaan missään. Istun iltoja yksin kotona, ja istun iltoja opiskelukavereiden kanssa ulkona. Samalla kuitenkin kaipaan niitä hetkiä, jolloin istutaan vain kahden kesken teekupin ääressä. Kaipaan keskusteluja, jotka herättävät tunteita. Ja ennen kaikkea kaipaan sitä, että voisin edes joskus kokea sen, että aamulla vierelläni olisi jotain muuta kuin  pelkkä tyyny. Ehkä on aika opetella tekemään se ensimmäinen siirto.