Eteisessä on kello

Hienoa hiekkaa silmäkulmassa

ja kun sitä hieroo

niin se tuntuu pistävältä

ja ikävältä

mutta se maistuu uudelta ajalta

vaiheelta

kodilta

keittössä tuoksuu ruoka

ja mikään ei ole palanut pohjaan

vielä

vaikka mikron seinät onkin pesty jo pariin otteeseen

katosta puuttu lamppu

ja eteisessä on kello

kaapissa on vaatteita

muttei liikaa

vain muutama

ja sukkia en edes mukaan ottanut

ja samalla kun opettelen omaa elämää

niin minä opettelen uusia tapoja

urheilen

ja syön hedelmiä

hullua ja omituista

rikon rajoja

ja sitten yritän epätoivoisesti korjata niitä

hätiköin

ja kiirehdin

vaikka minulla ei ole kiirettä

ja minua pelottaa

pelkään että tämä kaikki kostautuu

jossain vaiheessa ei olekaan enää niin kivaa

vaan oikeastaan alkaa pelottaa

ahdistaa

itkettää

ja paljon

koska kaikkea mitä on

ei pitäisikään olla

koska kaikkeen ei aina ole aikaa

ja aika on rahaa

Niin paljon kaikkea ja eritoten intoa! Osittain tuntuu myös siltä että kaikki menee melkein liiankin hyvin, saa nähä mitä sitä sitten nurkan takaa löytyy...

Huomenna

yhdessä hetkessä
kasvoin jo paljon
ja silti
olen hämmentynyt
kummallinen
ja vinolla tavalla kiero

Ja samalla kun pyllistän toiselle
niin jollekin muulle olen juuri kumartanut
samalla kun haava tekee haukun
minä itken niinkuin huomista ei olisi

Sillä sitä ei olekaan
ainakaan samanlaisena
koskaan se ei enää tunnu samalta
huomenna voin jo sanoa
että kotiin kuljetaan uusia polkuja

ja mitä polun päässä on vastassa
no siellä on tietysti ovia
monen monta
ja kaikki vievät jonnekin
ja moni tuo vielä takaisinkin

ja minä istun aulassa
ja mietin
minkä
oven 
suljen?

Huomenna se sitten oikeasti tapahtuu, muutan pois kotoa silleen ihan oikeesti. En vain vuodeksi niinkuin viime vuonna, vaan ihan oikeesti. Opiskelemaan. Olemaan aikuinen. Se on kummallista ja tuntuu myös ristiriitaiselta, osa minusta ei haluaisi vieläkään olla näin iso poika ja osa minusta taas on sitä mieltä, että olen todellakin valmis tähän. Saa nähdä kuinka käy.

Kasvaa niinkuin kuusi

Joskus kerran
taivaan alla
mutkassa pienen puron

Vielä kerran
tahtoisin sulle
kertoa pienen runon

Jossa kerron ikävästä
kaipuusta ja kohtalosta
ja kaikista niistä hulluista ajatuksista
joita mielessäni punon

Niissä olet taivaan tähti
jota varten katseeni kohotan
mutta silti samalla
sinua ohjaan ja opetan

sinusta tulee jotain suurta
jotain josta kuulen
ja sammalla vain hiljaa mietin
et muista mua mä luulen

unohdunko mielestäsi
olenko vain muisto
kadonnut vai kadotettu
niinkuin puuton puisto

Lehdissä on väri syksyn
meillä vaihe uusi
kohtalo on arvaamaton
se kasvaa niinkuin kuusi

Se sykkii sittenkin! Taas vaihteeksi kirjoittaminen on ollut työlästä, mutta pitkästä aikaa runo tuntui kirjoittavan itse itsensä. Bloggerissa minulla on jo melkein tusina luonnosta, joista ei välttämättä ikinä tule mitään, ne nimittäin vain katkesivat kesken kaiken. Voi kuitenkin olla että palaan niihin vielä myöhemmin ;)

Kylmän maan mustikoita

Tippuu
jalkojeni alta kylmä maa
enkä edes uskalla aivastaa
sillä pelkään että sinä silloin minut unohdat
vaatehuoneen nurkissa
pyörii yksi pieni poika
ja odottaa aikaansa

ota minut vastaan
sillä minä haluan kelvata
ja riittää
ennen kaikkea
levätä

ja kun kävelen metsässä
sateen keskellä
mietin sinua
ja kaikkea sitä...

Kas mustikoita!

maistuivat unohdukselta
ja lohduttavalta
eri aikaan
ja kuitenkin niin täyteläisesti

Muutto. Työt. Muutto. Työt. Opiskelun alku. Muutto. Työt. Tässä on esitelty pitkälti koko ajatuksen juoksuni viime aikoina. Olen ollut niin stressaantunut kaikesta tästä, että sekoitan jo omat painajaisuneni ja todellisuuden. Näen unta töistä, opiskelun alusta ja muutosta, enkä enää tiedä mitkä asiat ovat oikeasti tapahtuneet ja mitkä eivät... Lohduttautua voi toki sillä, että töitä on jäljellä enää 10 päivää!